Mäkihyppy on varmasti lähes jokaiselle suomalaiselle tuttu laji, ja vaikka jotkut lajissa menestyneet suomalaiset ovat viime aikoina tulleet tunnetuksi lähinnä hieman kyseenalaisesta toilailustaan aktiiviuransa jälkeen, on lajilla Suomessa kuitenkin pitkät perinteet ja se on poikinut monia menestystarinoita.

Ei pelkkää mäenlaskua suksilla

Mäkihyppy saattaa ensisilmäyksellä vaikuttaa siltä, että yksinkertaisesti kiivetään hyppytorniin ja tullaan sieltä alas, tähdäten mahdollisimman pitkälle. Ehkäpä vanhoja videoita mäkihypystä katsoessa näin olikin, mutta laji on ennen kaikkea tekniikkaa ja taitoa yhdistävä laji, jossa varmasti saa sykkeen nousemaan lähelle maksimia hyppyrin nokan lähestyessä. Vaikka suomalaiset ovat aina olleet melko menestyneitä mäkihypyssä, on lajin taso viimeaikoina laskenut monestakin eri syystä. Muutamia syitä ovat esimerkiksi lajin rahoituksen heikkeneminen ja kiinnostuksen vähentyminen lajia kohtaan.

Mäkihypyssä mitataan pituuden lisäksi tyylipisteitä ja laskijat opettelevatkin monesti useita eri tyylejä, joista yleisimmät ovat niin sanotut V-tyyli ja H-tyyli. Tyylit on nimetty sen mukaan miten hyppääjien sukset asettuvat, esimerkiksi V-tyylissä ne muistuttavat V-kirjainta.

Virallisesti mäkihypyssä on kolme eri mäkeä, mutta käytännössä mäkihyppyä voi harrastaa myös luonnonmäessä, kunhan tuntee olosuhteet, sillä hypätessä vauhti on melkoinen ja siksi epävakaalle tai kivikkoiselle alustalle laskeutuminen voi olla todella vaarallista.

Kilpailumäet on jaettu pikkumäkiin, normaalimäkiin, suurmäkiin ja lentomäkiin. Harjoittelu aloitetaan aina pikkumäestä ja näitä käytetään myös lasten ja nuorten kilpailuissa. Pikkumäen korkeus vaihtelee 50 ja 75 metrin välillä. Normaalimäkiäkään ei juuri yksittäisissä mäkihyppykilpailuissa käytetä, vaan ne ovat lähinnä osana yhdistetyssä, jossa mäkihyppy ei ole ainoa laji.

Suurmäet ja lentomäet ovat eniten ammattilaisten käytössä ja näistä erityisesti suurmäet ovat esimerkiksi olympialaisissa ja arvokilpailuissa käytössä. Pisimmät hypyt hypätään kuitenkin lentomäestä ja niitä käytetään harvemmin, mutta lentomäistäkin järjestetään omat maailmanmestaruuskilpailut. Lentomäkiin liittyy kuitenkin melko suuri onnettomuusriski, ja siksi niitä käytetään vain tarkasti valvotuissa olosuhteissa.

Mäkihyppy viehättää hurjapäitä

Mäkihyppy on oikein tehtynä toki kohtuullisen turvallinen laji, mutta samalla siihen voi suoraan ajatella liittyvän vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hyppääjien maailmanennätykset pituusmatkoista ovat yli 200 metrin lentomatkoja ja hyppääjän huippuvauhti hyppyrin kärjessä on todella kova. Ilmalennot voivat ammattilaisilla kestää parhaimmillaan yli 7 sekuntia, mikä on pitkä aika, kun liitää ilmassa pelkät sukset apunaan.

Lajissa on kuitenkin otettava huomioon muutakin kuin nopeus, esimerkiksi hypyn ajoittaminen ja oikealla voimalla tehty ponnistus ovat todella tärkeitä hypyn onnistumisen kannalta. Myös oikeanlainen liitoasento ja hyvä laskeutuminen ovat kaikki osana tekniikkaa, jota joutuu hiomaan satoja toistoja saavuttaakseen huipputason. Kuitenkin lajia on mahdollista kokeilla helposti myös harrastajatasolla, olemalla yhteydessä paikalliseen laskettelu- ja hiihtoseuraan. Ikä ei ole rajoite harrastukselle, mutta jos haluaa jatkaa hyppäämistä oikeassa hyppyrimäessä, saattaa paikan suhteen muodostua ongelmia. Varsinkin Etelä-Suomessa hyppyrimäet ovat melko harvassa, mutta niitä kuitenkin löytyy esimerkiksi Lahdesta.

Varusteet mäkihypyssä

Mäkihyppyyn on kehitetty omanlaisensa sukset, joiden on tarkoituksena liikkua mahdollisimman kitkattomasti ja nopeasti laskualustalla, mutta mahdollistaa kuitenkin ponnistus hyppyyn lähtiessä. Sukset eivät saa olla liian painavat, sillä ne estäisivät tehokkaan ponnistuksen ja liidon. Melko leveä pohja tukee ilmalentoa luoden nostetta. Sukset on kiinnitetty siteillä, jotka ammattilaisilla ovat mittatilaustyötä siksi, että ne siten mahdollistavat jalalle hyvän asennon, joka puolestaan vaikuttaa suksien asentoon edullisesti hypyn kannalta.

Mäkihypyssä käytetään hyppypukua, joka on kehitetty aerodynaamiseksi. Se muistuttaa hieman märkäpukua ja sen tarkoituksena on päästää sisään ja ulos mahdollisimman vähän ilmaa, jotta se loisi mahdollisimman vähän ilmanvastusta. Puvun suhteen on tullut sääntöjä esimerkiksi kansainväliseltä hiihtoliitolta, kun pukuja on yritetty kehittää parantamaan suoritusta luomalla niille nostetta lisäävää pinta-alaa. Nykyisten sääntöjen mukaan puku saa olla maksimissaan 2 senttimetrin päässä kehosta.

Muita olennaisia mäkihyppääjien varusteita ovat tietenkin erilaiset hanskat, suojalasit ja kypärät. Lisäksi sopivat monot ovat ehdottoman tärkeät, sillä niiltä vaaditaan joustoa ja tukea samaan aikaan, kun hyppääjä ponnistaa ja osuu hypyn jälkeen maahan.